”Aika ei ole viiva, joka jatkuu samanlaisena kahteen suuntaan; se on nuoli, jonka ääripäät ovat erilaiset. Juuri tämä on ajassa tärkeintä, tärkeämpää kuin nopeus, jolla se etenee. Tämä on ajan perustavanlaatuinen ominaisuus. Ajan salaisuus on sen eteneminen, jonka tunnemme sydämenlyöntiemme avulla, sisäisesti muistin arvoituksena, tulevaisuutta koskevana levottomuutena.”
Carlo Rovelli, Ajan luonne, 2018. Ursan julkaisuja 160. Suom. Hannu Karttunen
Pari vuotta sitten aloin lukea italialaisen fyysikon, Carlo Rovellin kirjaa ajan olemuksesta. Miten kauniita ja lohdullisia ajatuksia kvanttigravitaation, filosofian ja taiteen näkökulmia käsittelevä kirja tarjosikaan: Maailmassa ei ole aikaa, havaintomme ovat ”sumentuneita”, aika ilmenee meille tapahtumina, muutoksena lämmöstä kylmään, menneisyyden jättäminä jälkinä nykyisyyteen. Aiemmin olin pitänyt elämää ennen kaikkea janana peräkkäisiä, toisistaan poikkeavia ajanjaksoja – kunnes oivalsin, että nämä jaksot ovat rinnakkaisia, ”värähtelevän” ajan toisiinsa sekoittamia, ilman selkeää loppupistettä.
Kirja tarjosi maalauksiini myös konkreettisia kuvaideoita, kuten tiimalasin kaltaisen ”valokartion” (light cone), joka Rovelli mukaan esittää universaalia aikaa näin: ”Jokaisella tapahtumalla on menneisyytensä, tulevaisuutensa ja osa maailmankaikkeutta, joka ei kuulu sen enmpää menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkaan, aivan kuten jokaisella ihmisellä on esi-isiä, jälkeläisiä ja muita, jotka eivät ole kumpiakaan.”
Aika liittyy myös yhteen viime vuosien teemoista taiteessani: luonnon muutokseen, virtaavuuteen ja ennakoimattomuuteen. Näyttelyn vuodenaikoja kuvaavien teosteni lähtökohta on yhdysvaltalaisen Cy Twomblyn (1928–2011) maalaussarja Four Seasons. Klassinen ja kiinnostava aihe. Kun vuodenaikojen rajat ilmaston muuttuessa kuitenkin hämärtyvät, voi kuitenkin kysyä milloin ‘kevät’ oikeastaan muuttuu ‘kesäksi’ tai ‘syksy’ ‘talveksi’. Koska teokseni syntyvät prosessinomaisesti, vuosi vuodelta enemmän aikaa vieden, liikkuen tavoitteellisuuden ja hallitsemattomuuden välimaastossa, tulee ajasta omassa työskentelyssänikin mitä keskeisin tekijä.
—
Sirpa Häkli on Helsingissä työskentelevä kuvataiteilija, jonka pääasialliset tekniikat ovat maalaus öljy-, akryyli- ja kuivapigmenttivärein, piirustus ja assemblaasit. Häklin näyttelytoimintan alkoi 1980-luvun puolivälissä ja hänen teoksiaan on mm. Valtion taideteostoimikunnan, Eduskunnan sekä useiden museoiden, kaupunkien ja säätiöiden kokoelmissa. Vuonna 2024 hänelle myönnettiin valtion ylimääräinen taiteilijaeläke.
www.sirpahakli.net; www.instagram.com/sirpa.hakli/
”Time is not a line with two equal directions: it is an arrow with different extremities. And it is this, ratherthan the speed of its passing, that matters most to us about time. This is the fundamental thing about time. The secret of time lies in this slippage that we feel on our pulse, viscerally, in the enigma of memory, in anxiety about the future.”
Carlo Rovelli, The Order of Time, Riverhead Books, 2018 [L’Ordine del tempo, 2017]
A couple of years ago, I started reading a book by the Italian physicist Carlo Rovelli about the nature of time. How beautiful and comforting were the thoughts offered by this book, which explores perspectives from quantum gravity, philosophy, and art: In the world, there is no time; our perceptions are ”blurred.”Time appears to us as events, as the change from warmth to cold, as traces left by the past in the present. Previously, I had seen life primarily as a line of sequential, distinct periods—until I realized that these periods are parallel, blended together by ”vibrating” time, without a clear endpoint.
The book also provided concrete visual ideas for my paintings, such as a ”Light Cone” resembling an hourglass, which, according to Rovelli, represents universal time in this way: ”Every event has its past, its future, and a part of the universe that is neither past nor future, just as every person has forebears, descendants, and others who are neither forebears nor descendants.”
Time also connects to one of the themes in my recent artwork: the transformation, flow, and unpredictability of nature. The starting point for my pieces depicting the seasons in this exhibition is the painting series Four Seasons by American artist Cy Twombly (1928–2011)—a classic and intriguing subject. However, as climate change blurs the boundaries between the seasons, we might ask when ”spring” truly turns into ”summer” or ”autumn” into ”winter.” Since my works emerge through a process that, year by year, takes more time, moving in the space between intent and unpredictability, time itself has become a crucial element in my creative practice.
___
Sirpa Häkli is a visual artist working in Helsinki, whose primary techniques include painting with oil, acrylic, and dry pigments, as well as drawing and assemblages. Häkli began exhibiting her work in the mid-1980s, and her pieces are part of collections such as those of the Finnish State Art Commission, the Parliament, and various museums, cities, and foundations. In 2024, she was awarded the State’s special artist pension.
www.sirpahakli.net; www.instagram.com/sirpa.hakli/